Hirvenvasan piiskamatotauti

Kuitenkin madon lähes viiden senttimetrin pituudesta valtaosa, se ohut osa, on kaulaa, jossa kulkee ruokatorvi.

Muun muassa Venäjällä suvun nimenä on ollut käytössä Trichocephalus (”rihmapää”). Madon muoto muistuttaa nahkapiiskaa. Piiskamatojen sukulaisia samassa lahkossa ovat eläinten, osin ihmistenkin, loisina merkittävät suvut Capillaria ja Trichinella. Piiskamatoja, eri lajeja, tavataan ainakin kädellisillä, sioilla, koira- ja kissaeläimillä, jyrsijöillä, jäniseläimillä ja märehtijöillä. Ne elävät isäntäeläimensä paksusuolessa pää limakalvoon tunkeutuneena ja käyttävät verta ravinnokseen.

Ihmisille käytetään sian piiskamatoja tulehduksellisten suolistosairauksien hoidossa. Tarkoituksena on antaa immuunipuolustukselle asiallista tekemistä, että se aktivoituu eikä sen toisaalta tarvitsisi omia kudoksia kiusata. Hoitotulokset eivät ainakaan toistaiseksi ole aina olleet kovin rohkaisevia.

Piiskamatotartunnan eläin saa nielemällä munia, joiden sisällä on infektiiviseksi kehittynyt toukka. Munien kypsyminen on hidasta; Tanskassa on tutkittu sian piiskamatojen munien kehitystä ulkotarhassa ja todettu, että valtaosa kehittyvistä munista saavutti infektiivisyyden vasta 3–4 vuoden kuluessa.

Vastapainoksi niitä oli maaperässä elossa vielä ainakin yhdeksän vuoden jälkeen. Näin ollen esimerkiksi laidunkierrolla, jolla katkaistaan laiduntavien eläinten useimpien sukkulamatoloisten elämänkierto vaihtamalla laidunta pari kertaa laidunkaudella, ei ole juurikaan vaikutusta piiskamatoihin.

Suomessa kotieläinmärehtijöistä tavataan piiskamatoja etenkin lampailla. Entisessä lammastarhassa poronhoitoalueen ulkopuolella ympärivuotisesti tarhatulla porolla on todettu jopa kuolemaan johtanut piiskamatotartunta, mutta teurasvasojen viimeaikaisissa ulostetutkimuksissa pieniä määriä munia on löydetty ympäri poronhoitoaleen.

Piiskamadon munat ovat painavia eivätkä näy flotaatiotutkimuksessa, jos kellutusliuos, esimerkiksi NaCl, ei jostakin syystä ole täysin kylläinen, mikä voi johtaa vääriin kielteisiin ulostetutkimustuloksiin.

Porolla kuvattiin Neuvostoliitossa 1950- ja 1960-luvuilla peräti viisi piiskamatolajia, joiden tunnistaminen vaatii morfologisia erityistaitoja ja joiden varmistaminen DNA-tutkimuksilla olisi paikallaan.

Hirveltä on raportoitu kahta lajia, Trichuris ovis ja Trichuris discolor. Hirvenkin piiskamatojen molekyylitunnistus voisi tuoda uutta merkittävää tietoa matojen epidemiologiasta. Piiskamato on hirvillä yleinen loinen ainakin Puolassa, Norjassa ja Ruotsissa.

Eläintarhahirvillä on merkittävänä sairauden ja kuoleman syynä pidetty niin sanottu wasting syndrome complex (WSC), jonka etiologia ei ole ihan selvä. Ainakaan se ei ole prionitauti niin kuin chronic wasting disease (CWD). Pohjois-Amerikassa WSC on yhdistetty ruohoruokintaan, mutta Euroopassa on merkittävimpänä aiheuttajana pidetty piiskamatotartuntaa.

Jonkin verran epäselvää kuitenkin on, voiko voimakas piiskamatotartunta aiheutua, paitsi voimakkaasta altistumisesta, myös voimakkaasta alttiudesta, esimerkiksi stressin aiheuttamasta immuunipuutteesta. Suomenkin eläintarhoissa on hirvillä tavattu kuolemaan johtaneita piiskamatoripuleita.

Ruokavirastoon toimitettiin alkutalvella tutkittavaksi tarhakasvatettu 84-kiloinen hirvenvasa, joka oli kasvanut huonosti ja ripuloinut. Sen ravitsemustila oli melko hyvä, mutta ikäisekseen vasa oli pienikokoinen. Raadonavauksessakin todettiin ripuli.

Paksusuolessa oli suuri määrä vaaleita noin 4 cm mittaisia, toisesta päästään hyvin ohuita sukkulamatoja, ilmiselviä piiskamatoja. Osa madoista oli kiinnittynyt suolen limakalvoon ja osa oli irrallaan suolensisällön joukossa. Ulostenäytteen McMaster-flotaatiotutkimuksessa todettiin paljon Trichuris sp. munia (14500 epg).Paksusuolen seinämä oli myös selkeästi paksuuntunut. Histologista tutkimusta ei kirjoitettaessa ole vielä ehditty tehdä.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Eläinlääkärilehdessä 1/2022.

Riikka Kaarto

Kirjoittaja on tutkija Riikka Kaarto, tuotanto- ja seuraeläinpatologian jaosto.