Kategoriat: 
Pääkirjoitus

Vain väliaikaista

Valmistumisestani on seitsemän vuotta. Enkä ole yksin. Pirstaleiset työurat alkavat olla sukupolvikokemus, jossa yhteiskunnan vähenevä vakipaikkojen tarjonta yhdistyy kovaan sisäiseen vaatimustasoon. Vakipaikalle asetetaan paljon odotuksia ja siitä neuvotellaan kovemmin, onhan sen oltava kestävä. Määräaikaiselta työltä taas herkästi odottaa vähemmän ja sietää vähän enemmän – onhan se vain hetkellinen olotila.

Eräs uusista jenkkikollegoistani on ollut uransa alusta asti kunnianhimoinen ja ahkera tekijä. Hän halusi kiertää Eurooppaa, mutta asetti uransa etusijalle. Aluksi hän haaveili reissusta lukion jälkeen, mutta päätti ensin hoitaa eläinlääketieteellisen pois alta. Sitten odottikin residenssi, jota seurasi heti väitöskirja. Unelmareissu siirtyi, määräaikaiset työt jatkuivat. Kun hän viimein aloitti ensimmäisen vakityönsä, hän pohti, ettei ensimmäisenä vuotena mitenkään kehtaa ottaa pitkää lomaa, kyllä hän vielä vuoden jaksaisi odottaa. Etelä-Euroopan matka varattiin huhtikuulle 2020 – vain peruuntuakseen kuukausi ennen reissua COVID-19:n vuoksi. Jotenkin urasprintti oli muuttunut matkan varrella ultrajuoksuksi ja maaliviivalla odottaneen matkapalkinnon hävittyä unelmaduuni alkoi tuntua vankilalta.

Seitsemän vuotta valmistumisesta ei ole mikään hetkellinen olotila, vaan vaatii jo kestäviä elämän tukipalveluita. Silti kisasta ovat puuttuneet niin juottopisteet kuin leposijatkin. Yhteiskunnassa, jossa määräaikaisia töitä ketjutetaan vuosikausiksi eteenpäin, kuuluisi niistä maksaa vakitöitä enemmän, ei vähemmän, jotta työntekijä pystyy työttömyysjaksojen, vaihtuvien tehtävien, työpaikkojen ja vaatimusten ristitulessa silti palautumaan, nauttimaan elämästä ja jatkokouluttautumaan. Milloin pystymme vaatimaan ansaitsemamme tässä uudessa normaalissa?

Olen kuulostellut kriittisesti, kun viime kuukausina samalla väliaikaisuudella on selitelty ravintoloiden sulkemisia, hengityssuojaimia, etätöitä ja matkustusrajoitteita. Lupailtu paluu normaaliin on vaikuttanut aivan yhtä häilyvältä kangastukselta kuin milleniaalin ensimmäinen vakiduuni. Parempi suhtautua tähänkin siis kuin ultrajuoksuun, ajattelin.

Kuinka teen siis koronavuodesta kestävän? Kesä on täyttynyt pienen porukan grillijuhlilla, take-out-piknikeillä ja päivävaelluksilla. Tulevaan talveen valmistaudumme pohtien suksihankintoja ja suunnitellen virtuaalisia viini-iltoja. Suomen reissut ovat vaihtuneet jokaviikkoiseen videochattiin perheen kanssa ja matkarahat on laitettu kämpän korjaamiseen. Vaikka mediassa on naureskeltu COVID-DIY buumille, ovat omin käsin tehdyt projektit toimineet sekä erinomaisena liikuntana että terapiana. Saamme kiittää terassiprojektiamme siitä, ettemme ole vielä liittyneet masentuneiden kasvaviin riveihin: pandemia on kolminkertaistanut masentuneiden lukumäärän Yhdysvalloissa.

Kenties meidän olisi aika muutenkin heittää väliaikaisuuden villapeitto menemään ja katsoa todellisuutta kaikkine pätkäduuneineen, koronaviruksineen, ilmastonmuutoksineen ja massasukupuuttoineen suoraan silmiin. Jos ei jätettäisi enää huomiselle sitä, millä on väliä tänään ja mihin voimme vaikuttaa. Maailma on epätäydellinen ja meidän tehtävänämme on tehdä siitä parempi. Aivan ensiksi on kuitenkin autettava kaveria perustamaan keittiöpuutarha, sillä mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Eläinlääkärilehdessä 6/2020.

Heidi Vesterinen

ELL, MPH, DACVPM, Eläinlääkäriliiton valtuuskunnan jäsen, Senior Veterinarian at Medtronic

Jaa Lehti

Kenpä tietäis sen

Kategoriat: 
Pääkirjoitus

EU-tuontivaatimusten koulutusta Länsi-Afrikassa

Jäsenille
Kategoriat: 
Asiantuntija-artikkeli

Eläinlääkärinä työsuhteessa vai itsenäisenä yrittäjänä?

Jäsenille
Kategoriat: 
Asiantuntija-artikkeli