Naudan kystikerkoosi, taas kerran
Naudan cysticercus bovis on ihmisen kapean väkäsettömän Taenia saginata -heisimadon toukkamuoto, rakkulamato. Ihminen saa tartunnan syömällä eläviä toukkia sisältävää naudan lihaa. Nauta puolestaan voi saada tartunnan vain ihmisen ulosteesta peräisin olevista munista.
Neljä vuotta sitten Eläinlääkärilehdessä 3/2020 kerrottiin riskinarviointihankkeesta lihantarkastuksen helpottamiseksi. Kahden vuoden kuluttua Eläinlääkärilehdessä 7/2020 kirjoitettiin, että kystikerkoosin arvioitu esiintyvyys suomalaisissa teurasnaudoissa on 0,004 prosenttia.
Ruokavirasto päätti, että 1. lokakuuta 2022 alkaen nautojen poskilihasten viiltäminen ei ole pakollista, jos lihantarkastuksessa ei havaita kystikerkoosiin viittaavia muutoksia. Loinen ei lisäänny naudassa, vaan naudan nielemistä heisimadon munista kustakin voi kehittyä vain yksi kystikerkus. Viimeisin Suomessa varmistettu tapaus oli vuodelta 1996.
Tapaukset
Keväällä ja kesällä tavattiin suomalaisen lihanautatilan teuraseläimissä vaaleita rakkuloita, jotka osoittautuivat T. saginata -toukiksi. Kaikkiaan niitä tavattiin syksyyn mennessä lähes kymmenessä ruhossa, joista yksi hylättiin kokonaan yleistyneen tartunnan vuoksi.
Yleistyneenä pidetään tartuntaa, jossa ruhosta löytyy eri lihaksista tai elimistä vähintään 10–20 loisrakkulaa. Jos todetaan vain yksittäisiä rakkuloita, muut kuin saastuneiksi havaitut ruhon osat voidaan todeta kelvollisiksi, kunhan ne on pakastettu tai kuumennettu kauttaaltaan vähintään 70 asteen lämpötilaan.
Toimenpiteet
Virkaeläinlääkärit ovat tilallisen kanssa selvitelleet riskitekijöitä. Tilalla kasvatetaan eri tahoilta peräisin olevia vasikoita, ja tartunta on todettu useammalta lähtötilalta hankituista eläimistä. Vaikuttaa selvältä, että tartunta on saatu loppukasvattamossa. Siellä eläimet eivät laidunna, vaan ne ruokitaan säilörehulla.
Tilalla on myös sikala, jonka yhteydessä on käymälä, josta johtaa putki lietelantalaan. Tämä on varsin yleinen järjestely, joskin nykyisen lannoitelain vastainen. Ilmeisesti menettely on vanhemmissa rakennuksissa usein hiljaa hyväksytty vessan käytön ollessa vähäistä. Sikalan käymälä on käyttökiellossa ja putkiremonttia harkitaan. Ihmisulosteita sisältävä lietelanta pitäisi ennen pellolle levittämistä hygienisoida kompostoimalla, mädättämällä, kalkkistabiloimalla, vanhentamalla, termisesti kuivaamalla tai happo- ja emäskäsittelyllä. Sen jälkeenkin on vuoden varoaika ennen rehun korjuuta.
Tilalla on ollut työntekijöitä Kaakkois-Euroopasta ja Kaakkois-Aasiasta. Myös tilallinen on matkustellut endeemisillä alueilla. Harkinnassa on matolääkitysohjelma kaikille tilalla työskenteleville. Maailmalla ihmisille suositeltuja lääkkeitä ovat pratsikvanteli, niklosamidi ja albendatsoli.
Kesällä eri tilan teurassonnin sydämestä löytyi yksi kolmen millimetrin kokoinen kellertävä pesäke, jota tarkastuseläinlääkäri epäili lähinnä eosinofiiliseksi myosiitiksi, mutta lähetti, kuten kuuluu, varmuuden vuoksi Ruokavirastoon. Se tunnistettiin T. saginata -kystikerkukseksi. Sydämestä, poskesta, kielestä, rinnasta tai muualtakaan ei löytynyt muita pesäkkeitä. Näillä kahdella tilalla ei ole mitään ilmeistä yhteyttä keskenään.
Mitä on muualla?
Norjassa on naudoilla tartuntoja todettu turismi- ja urheilukeskusten läheisyydessä ja junanradan varrella, kun junan vessa vielä oli perinteellistä mallia.
Belgiassa on havaittu runsaiden sateiden aiheuttaman jätevesien tulvimisen laitumille lisäävän riskiä. Endeemisellä alueella eräs loistutkija kertoi joskus nähneensä ihmisten jalkineilla loisen liikkuvia 0,5–2 senttimetriä pitkiä jaokkeita, proglottideja. Näissä voi kussakin olla jopa yli 50.000 infektiivistä munaa.
Tarkkana nimissä
Kystikerkuksista usein käytettävät nimet (esimerkiksi cysticercus bovis, cysticercus tenuicollis) ovat siitä hankalia, että ne muistuttavat tieteellisiä lajinimiä. Näin ne voivat harhauttaa asian kanssa satunnaisesti tekemisiin joutuvan luulemaan niiden olevan omia lajejaan.
Siksi voisi olla parempi käyttää lajiin perustuvia nimityksiä, kuten Taenia saginata -kystikerkus.
Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Eläinlääkärilehdessä 6/2024.
Kirjoittaja työskentelee Ruokavirastossa.