Kategoriat: 
Pääkirjoitus

Kollegiaalisuuden ydin paljastuu

Olo on epäuskoinen, ja toivon että jos tämä lehti kymmenen vuoden päästä löytää tiensä kollegan selailtavaksi, on tämä ajanjakso enää pelkkä muisto vaikeasta ajasta, josta selvittiin.

Alkuperäinen suunnitelmani oli kirjoittaa nuoren eläinlääkärin työelämään siirtymisen vaikeudesta, koska eläinlääketieteen ammattilaiseksi kehittyminen on henkisesti raskas prosessi omien, kollegoiden, omistajien ja talou­dellisten odotusten ristitulessa. Pandemiatilanne on pakottanut meidät kaikki nuoren eläinlääkärin rooliin ammatti-iästä riippumatta. Edessä on suuri tuntematon, ja meidän pitäisi tehdä todella monia asioita ensimmäistä kertaa. Eikä pelkästään vain ensimmäistä kertaa, vaan myös hirveällä kiireellä samalla, kun taustalla painaa huoli oman ja perheen hyvinvoinnista sekä toimeentulosta.

Kun maailmalta alkoi tulvia viestejä muiden maiden valmistautumisesta siihen, että ihmispuoli voi tarvita eläinlääkintäkäytössä olevaa soveltuvaa laitteistoa korona-potilaiden hoitoon, aloitimme liiton alla selvitystyön. Kun julkaisimme kyselyn siitä, miten paljon suomalaisilla eläinklinikoilla on laitteita, jotka sopisivat hätätapauksessa ihmisten tehohoitoon, eläinlääkärikollegat olivat mukana välittömästi. Kukaan ei kysynyt miksi, vaan että miten ja koska voimme toimia. Minua liikutti syvästi eläinlääkärien pyyteetön halu auttaa humaanipotilaita ja -lääkäreitä. Jos korona-epidemiasta seuraa jotain positiivista, uskon, että se on ammattikuntamme kohdalla tämä kollegiaalinen voimannäyttö sekä ammattikuntamme sisällä sekä muita lääkärikollegioita kohtaan. Ehkä tämä aikakausi on ollut hyvä muistutus siitä, mitä kollegiaalisuus oikeasti on: sitä että jokainen kantaa kortensa kekoon niillä resursseilla mitä on.

Maailmanlaajuinen pandemia ajoi meidät epämukavuusalueellemme: olemme tehneet nopeutetun digiloikan etäpalaverien ja etätyöalustojen pariin. Toisilta tämä on mennyt sujuvammin kuin toisilta, mutta hyppy digitaalisen interaktiivisuuden mereen on tehty, eikä paluuta ole. Ammattikuntaamme puhuttanut digitalisaatio on koronaepidemian aalloissa rantautunut monen eläinlääkärin praktiikkaan. Digitaaliset vastaanotot eivät koskaan vie pois huolellisen yleistutkimuksen ja potilaskäynnin tarvetta, mutta näinä aikoina ovat varmasti toimiva työkalu ammattikunnallemme. Olen osallistunut tällä viikolla etäyhteydellä järjestettyyn väitöstilaisuuteen: siinä missä tietokoneet ja ohjelmistot ovat välillä varsinkin osaamattomammalle käyttäjälle haaste, jonka kanssa tapella, ne mahdollistavat läsnäolomme tilanteessa, jossa emme fyysisesti voi olla paikalla vaikka haluaisimme. 

Kriisitilanne on teroittanut kaikille sen, että me olemme kaiken elävän lääkäreitä. Kun pandemiatilanne sulkee yhteiskunnan ja ihmiset pakkautuvat koteihinsa, me jatkamme ammattikuntana ruokaterveyden turvaamista, apua tarvitsevien potilaiden hoitamista ja tulevien kollegoiden koulutuksen ylläpitämistä. Nyt ehkä viimein yhteiskunnallekin näyttäytyy se minkä me ainakin omasta mielestämme olemme aina tienneet: ei pyöri Suomi ilman eläinlääkäriä.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Eläinlääkärilehdessä 3/2020.

Ira Kallio-Kujala

Eläinlääkäriliiton hallituksen jäsen

Jaa Lehti

EU-tuontivaatimusten koulutusta Länsi-Afrikassa

Jäsenille
Kategoriat: 
Asiantuntija-artikkeli

Eläinlääkärinä työsuhteessa vai itsenäisenä yrittäjänä?

Jäsenille
Kategoriat: 
Asiantuntija-artikkeli

Aasi ei ole pieni hevonen

Jäsenille
Kategoriat: 
Asiantuntija-artikkeli