Miten me jaksamme? 

Tässä aggressiivisessa ja vastakkainasettelujen täyttämässä ajassa tuo kylmän sodan aikana luotu lause pitää edelleen valitettavan hyvin paikkansa. Lauseen voi toki heijastaa myös pienempään mittakaavaan. Jokaisella meillä on omat vastuumme kannettavanamme. Eläinlääkärin ammatti varsinkin kliinikkona kaikessa ihanuudessaan tuntuu usein olevan suorittajalleen myös osa identiteettiä ja enemmän elämäntapa kuin pelkkä työ. Onnistumisesi eläinlääkärinä, tai kokemus siitä, kuinka olet onnistunut, määrittää usein turhankin paljon sinua ihmisenä.  

Itse olen eläinlääkärivanhempien lapsi – eläinlääkäriyhteisössä kasvanut ja eläinlääkäri-identiteetin jo äidinmaidosta imenyt. Huono mielikuvitus ei sallinut muita ammatinvalintoja, vaikka muistan joskus kuulleeni vanhempieni suusta, että helpommallakin saattaisi päästä. Tähänastisen, noin 15 vuotta kestäneen työurani olen tehnyt kunnaneläinlääkärinä, tuona tarujen myyttisenä sankarihahmona, joka syömättä, nukkumatta ja ulostamatta tekee 180 tunnin työrupeamia minimaalisella korvauksella pelastaen yksin kaiken hiirestä mursuun. Lisäksi tietysti lapset (olenko huono äiti), hevoset (syö rahat, ajan ja mielenterveyden) ja avioliitto (olenko surkea puoliso) sekä yhteiskunnallisen vaikuttamisen tarve (olen liittoaktivisti) tuovat oman mausteensa elämään.  

Kuten arvata saattaa, ei tältä pohjalta rakennettu elämä ole ollut aina se maailman kevein kantaa. Monelle tunnolliselle eläinlääkärille valitettavan tuttu kaveri, uupumus, on koputellut myös minun ovellani ja valitettavasti saanut luvan astua tupaan. Se tuli hiljaa ja hiipien mutta sohvalle istahdettuaan ei lähtenyt kulumallakaan. Lihoi vain Netflixiä tuijottaen ja kuiskutellen loitsujaan: et ole riittävä. Istui auton penkillä virnistellen arvioiden savolaisten kallioleikkausten vastusta Mersun maasturille. Aika pohjalla piti siis käydä ennen kuin hoksasin hakea apua; tosin tässäkin kohti työterveyslääkärille ja esimiehelle vannottaen, että joulukuun alussa vastaanotolla istuva ihmisraunio ei voi jäädä edes osittaiselle sairauslomalle ennen tammikuuta ja varmistettua sijaista, etteivät työkaverit kuormitu.  

Minun tarinani ei valitettavasti ole uniikki ammattikunnassamme. Onneksi osasin lopulta hakea apua ja sitä myös sain. Tänä päivänä yritän uskoa siihen, että olen hyvä näin: niin ihmisenä, äitinä, puolisona kuin eläinlääkärinä. Jaksaminen on monen tekijän summa, joista kuitenkin henkilökohtaisesti tärkeimpänä pidän sitä, että uskalsin myöntää ongelman. En ole kaikkivoipa, vaikka niin toivoisin tai vaikka kuvittelisin asiakkaiden näin uskovan. Kuten vanha sanonta eläinlääkäreistä kuuluu: olet parasta, mitä kyseisellä potilaalla on juuri nyt saatavilla.  

Kovien aikojen lisäksi elämme myös muuttuvia aikoja. Eläinlääkintähuoltolaki uudistuu, ja varsinkin meidän kunnaneläinlääkärien työnkuvaan lain tulkinnat voivat vaikuttaa huomattavastikin. Muutos on aina pelottavaa ja tuo oman kuormituksensa maailmanrauhan horjumisen aiheuttaman ahdistuksen päälle. Tähän muutokseen meillä jokaisella on vielä mahdollista vaikuttaa, ja juuri nyt kannattaa olla aktiivinen omassa työyhteisössään siinä, miten uutta lakia tullaan soveltamaan juuri teillä. Lain syvin olemus on kuitenkin se, että sekä eläinlääkärit, eläimet että omistajat olisivat nyt ja tulevaisuudessa hyvinvoivia ja onnellisia. 

Vaalikaamme jaksamistamme – kukin tavallamme!  

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Eläinlääkärilehdessä 4/2025.

Martta Haukipuro

Suomen Eläinlääkäriliiton hallituksen varapuheenjohtaja