Kun sikaeläinlääkärin pahin painajainen toteutui 

Lähes musta ja lievästi suurentunut perna on afrikkalaiselle sikarutolle tyypillinen löydös. Viimeistään mustien, hieman suurentuneiden imusolmukkeiden olisi pitänyt herättää hälytyskellot. Huomioni herätti myös kauttaaltaan syvän violetti paksusuoli ja voimakkaat tulehdusmuutokset keuhkoissa.  

”Miksi en tajunnut ottaa elinmuutoksista kuvia eilen!”, mutisin itsekseni samalla kun jynssäsin kuumeisesti kahvia näppäimistöltä. ”Histologian näytteet olisi ainakin ehdottomasti pitänyt tajuta ottaa”, manasin ääneen. Samalla tajusin tilanteen absurdiuden. Sain juuri tietää, että sikaeläinlääkärin pahin painajainen toteutui, ja minun suurin huolenaiheeni olivat materiaalit tulevaa tapausselostusta varten. Tämän oli pakko olla erittäin huonoa pilaa.  

Ruokavirastossa tutkittiin ASF:n varalta vuoden 2025 aikana 1 040 näytettä, joista valtaosa metsästetyistä villisioista. Metsästäjät lähettävät lisäksi kuolleena löydettyjä villisikoja patologiseen avaukseen. Kun on vuosia pelännyt taudin tuloa, syntyy jonkinlainen harhakuvitelma – vaikka oireet olivat ilmeiset, kävi patologilla mielessä ensin liuta muita taudinaiheuttajia ja ASF oli listalla vasta viimeisten joukossa. 

Kyllähän minä tiesin, että kuolleina löytyneet villisiat ovat todennäköisin tapa taudin löytämiseksi. Näin oli sekä Ruotsissa että Baltian maissa. Olin kuitenkin tuudittautunut siihen, että ei niistä mitään koskaan löydy. Suomen ensimmäinen ASF-tartunta onkin hyvä muistutus siitä, että vaaralliset eläintaudit eivät välttämättä jää tunnistamatta, koska oireita ei tunnisteta, vaan siksi, ettei tautia pidetä todennäköisenä. ”Uskalla epäillä” hoettiin meille jo aikoinaan yliopistolla.  

Torjuntatyötä jo kymmenen vuotta

Kymmenen vuotta olemme ponnistelleet pitääksemme taudin pois Suomesta. Afrikkalaisen sikaruton torjumiseksi on tehty valtavasti yhteistyötä viranomaisten, elinkeinon, yhdistysten ja metsästäjien kanssa. Olemme seuranneet naapurimaidemme kohtaloita ja järjestäneet erilaisia valmiusharjoituksia, laatineet ohjeita ja valmistautuneet.  

Ensijärkytyksen, epäuskon ja pettymyksen jälkeen mieleeni hiipi toinen ajatus. Nyt pääsisin tekemään sitä työtä, johon olin jo vuosia valmistautunut. Afrikkalaisen sikaruton vastustus vaatii valtavia ponnisteluita, maksaa maltaita ja aiheuttaa suuret tappiot sikataloudelle. Olin seurauksista erinomaisen hyvin selvillä. 

Tämä oli kuitenkin juuri se tauti, jonka leviämistä olin seurannut vuosia, ja jota olin opiskellut juurta jaksaen osana vastavalmistunutta erikoistumistutkintoa. Nyt olin keskellä taudinpurkausta yhdessä maan parhaiden asiantuntijoiden kanssa, joita olin muutama vuosi aiemmin katsonut ihailevasti ylöspäin: jonain päivänä minäkin haluan tietää yhtä paljon eläintaudeista.  

Ironista kyllä, en olisi opiskelijana ikinä uskonut päätyväni tähän pisteeseen. Olin se opiskelija, joka suhtautui infektioepidemiologian kurssiin lähinnä välttämättömänä kärsimyksenä ja vannoin, etten tulisi ikinä tekemään mitään eläinten tarttuviin eläintauteihin liittyvää. Kotitentinkin palautin nimellä ”epikakka”. 

Nyt olen tässä. Haaveilen ASF-aiheisen väitöskirjan tekemisestä ja osallistun Suomen ensimmäisen ASF-epidemian selvittämiseen. Infektioepidemiologian kurssin opetukseen osallistuminenkin oli lopulta koko erikoistumisjakson kohokohta. Elämällä on joskus erikoinen huumorintaju.  

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Eläinlääkärilehdessä 6/2026.

Lea Uotinen 

Kirjoittaja on ELL ja tarttuvien tautien erikoiseläinlääkäri, joka toimii erikoistutkijana Ruokaviraston tuotanto- ja seuraeläinpatologian jaostossa Helsingissä. Hän vastaa pääasiassa sikojen patologisista ruumiinavauksista.