Vuoden eläinlääkäri Venla Jyrkisen puhe Eläinlääkäripäivillä 2025

Eläinlääkäriliitto julkaisee Vuoden eläinlääkäri Venla Jyrkisen puheen kokonaisuudessaan. Puhe kuultiin Eläinlääkäripäivien avajaisissa, Helsingin Messukeskuksessa 12. marraskuuta 2025.

Rakkaat kollegat,

Kun vajaa vuosi sitten liiton puheenjohtaja Mikko Turku soitti minulle, ajattelin ensimmäiseksi, että nyt tuli tupenrapinat.

Niin paljon olin jännittänyt kirjani Eläinlääkärinä revontulten mailla julkaisua, ja sen vastaanottoa, juuri etenkin kollegoiden taholta. Tiesin teidän pistävän vaivatta tekstistäni merkille kaikki mahdolliset asiavirheet ja sähellykset potilastapausten äärellä. Pelkäsin kenties kirjoittaneeni eläinlääkärin äänellä jotakin, mikä ei vastaisi ammattikunnan yleistä näkemystä asioita. Kirjastani löytyvät myös muun muassa sanat ”Eläinlääkäriys oli alkanut oksettaa minua”, joten Mikon puhelun vastaanottaessani pahoin arvelin saavani liitosta läksytyksen, ehkäpä jopa potkut.

Tämän riskin olin tiedostanut ryhtyessäni kirjoitustyöhön. Painiskelin aluksi pitkään myös muita huolenaiheita, kuten potilastietosuojaa ja pienen kylän pieniä piirejä pohtien. En halunnut saattaa silmätikuksi etenkään kollegoitani, jotka jakoivat päivittäisen työni ja arkeni. Lopulta löysin keinot tarinan tuottamiseen tosielämän yksityiskohtia sekoitellen.

Kaikesta etäännyttämisestä huolimatta todellisen sysäyksen kirjoittamiselle antoi se oivallus, että tässä on mahdollista tuoda esille jotain todellista. Tässä on tilaisuus astuttaa lukija eläinlääkärin saappaisiin ja antaa hänen nähdä omin sielunsa silmin se, minkä kanssa me kamppailemme.

En halunnut kirjoittaa vain hauskoista sattumuksista ja hienoista onnistumisista, joita tässä työssä toki riittää. Halusin tuoda esille myös unettomat yöt, epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteet, alati kasvavat, toisinaan kohtuuttomat odotukset sekä rajalliset mahdollisuudet tutkia, toimia ja vaikuttaa. Halusin tuoda esille laajan työkentän ja valtavan tietomäärän joka sillä toimimiseksi vaaditaan, pitkät välimatkat ja auton ratissa istumisen umpiväsyneenä. Halusin, että lukija saa kokea työn raadollisuuden ja silti huomata, että eläinlääkärikin on vain ihminen.

Silloin kun aloitin Inarissa kunnaneläinlääkärinä 11 vuotta sitten, meitä oli Inarin ja Utsjoen alueella kolme eläinlääkäriä, joiden voimin pyöritettiin muun päivystyksen lisäksi kymmenen paliskunnan poroerotuksia ja lihantarkastusta. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, ettei lokakuulta maaliskuulle kestävällä poroerotuskaudella tunnettu yhtä ainutta varmaa vapaapäivää tai -yötä. Joulunpyhinä saattoi olla hetki hiljaisempaa, mutta muutenpa sitä säntäiltiin niin kuin hyppyrotat erotusaidalta ja teurastamolta toiselle, ja siinä sivussa koitettiin hoitaa muu praktiikka ja valvontatyöt.

Tätä jaksaa aikansa nuoruuden innolla ja Lapin eksotiikan lumovoimalla, mutta tarpeeksi kauan kun vetää liian kovalla sykkeellä, alkaa jalka painaa, kuten olen oman kantapääni kautta kokeillut.

Kiire tuo lisähaastetta muutenkin haastavaan eläinlääkärintyöhön. Tieteenalan nopea kehitys, niin hienoa, arvokasta ja tärkeää kuin se onkin, tuo painetta kouluttautua ja kehittää jatkuvasti osaamistaan, mikä ei työn pyörityksen keskellä aina ole ihan helppoa tai edes mahdollista mahduttaa kalenteriin. Eläinlääkäripäiville ja muihin koulutustilaisuuksiin pääsy kiireisen praktiikan tai poroerotuskauden keskeltä ei ole itsestäänselvyys, eikä rajanveto työajattomassa ja virkamääräyksen viitoittamassa kunnaneläinlääkärintyössä ole aivan yksinkertaista.

Työuupumukseen käsittääkseni kuuluu myös ammatti-itsetunnon aleneminen, ja tämän olen itsekin tuntenut nahoissani, kun usko on ollut koetuksella oman jaksamisen lisäksi omaan osaamiseen. Sitä räpiköi kiireen keskellä eteenpäin ja alkaa vuosien kuluessa kenties tuntea itsensä ennemminkin puoskariksi kuin kehityksen aallonharjalla ratsastavaksi tieteenalan ammattilaiseksi. Tämänkin päätin kirjassani kertoa, antaakseni rehellisen kuvan kokemistani työn haasteista.

Olin siis kamppaillut kelvottomuuden tunteen kanssa ja täysin valmistautunut vastaanottamaan tiedon, ettei minusta ehkä ole eläinlääkäriksi. Siihen en ollut valmistautunut, että minussa Eläinlääkäriliiton mielestä olisi ainesta Vuoden eläinlääkäriksi.

On niin kovin nurinkurista, että paljastettuani suurimmat epävarmuuteni olenkin saanut kohdata uskomattoman määrän arvostusta ja lämpimiä yhteydenottoja. Siitä on kiittäminen yksinomaan teitä, ihanat kollegat. Kukaan ei ole sanonut ääneen suurinta pelkoani: oletpas sinä surkea. Sen sijaan moni on sanonut, että juuri tuolta minustakin tuntuu, ja kiitellyt vertaistuesta ja samaistumispinnasta, jota kirja on tarjonnut. Tämä on paitsi osoitus siitä, etten ole näiden asioiden kanssa yksin, myös mielestäni selvää jatkumoa sille, minkä olen aiemminkin tässä ammattikunnassa todennut vallitsevan – poikkeuksellisen yhteishengen, tuen ja arvostuksen ammattitoveria kohtaan.

Kollegoiden välisestä ystävyydestä tulikin yksi kirjan tärkeimmistä teemoista. Siinä missä etäännytin potilastapauksia yksityiskohtia sekoittelemalla, sen päätin tehdä myös kollegoille. Olen koonnut kirjan fiktiivisiin henkilöhahmoihin palasia elämäni aikana kohtaamistani eläinlääkäreistä, ja yrittänyt tehdä kunniaa niille tosielämän sankareille, joita on sattunut matkani varrelle. Heille haluan osoittaa lämpimimmät kiitokseni. Erityiset kiitokset lähtevät kauas pohjoiseen heille, jotka ovat jakaneet kanssani saman karusellin ja pyörivät kenties tälläkin hetkellä porokirnussa, jotta minä pääsin tänne – ilman ihania työkavereita, jotka onnistuvat kääntämään hulluuden ajoittain hauskuudeksi, ei tästä työstä olisi selvitty romahtamatta.

Sain kokemuksen kollegiaalisesta tuesta ja viisaudesta jo ennen eläinlääketieteen alalle astumista. Olin lukioaikana yhden päivän silloisen Piippolan kunnaneläinlääkärin mukana tutustumassa eläinlääkärin työhön. Aiemmin tänä vuonna joukostamme poistunut, lämmöllä muistamani kollega Harri Rinne sanoi silloin jotain hyvin tärkeää, joka on painunut iäksi mieleeni. Tilalta toiselle autolla kiiruhtaessamme Harri totesi: ”Kyllä elämässä pitää olla muutakin, kuin tätä karvakorvien hoitamista.”

En silloin tietenkään ymmärtänyt tuon toteamuksen todellista arvoa, olinhan vasta haaveilemassa eläinlääkärin ammatista ja hurmioitunut Harrin suorittamista huikeista toimenpiteitä. Ajattelin, että tämä työ on ilman muuta yksi ja ainoa, siistein ja paras asia, johon ihminen voi elämänsä käyttää.

Eläinlääkintä voi olla kaikkea tuota, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt myös noiden Harrin lausumien sanojen ytimen. Olen ollut kiitollinen viisaamman ja vanhemman kollegan minulle tunnustamasta oikeudesta olla ammatistani huolimatta muutakin, kuin eläinlääkäri.

Tämän vuoden Eläinlääkäripäivien teema on Kestävä kehitys eläinlääkinnässä. Minun mielessäni tämä tarkoittaa kaiken muun tärkeän ohella myös eläinlääkärintyön kehittymistä sellaiseksi, että sitä on tavallisen ihmisen mahdollista kestää. En toivo kestävämpiä eläinlääkäreitä, vaan työtä, joka on ihmisen, ja ihmiselämän kokoinen: sellainen, jonka kylkeen mahtuu muutakin. Työtä, joka mahdollistaa potilaiden ohella myös omasta kouluttautumisesta, omasta hyvinvoinnista ja omista rakkaista huolehtimisen. Työtä, joka ei suista ketään väsynyttä tieltä metsään, tai aja ketään kohtuuttomilla odotuksilla ja paineella kuilun reunalle. Sillä vaikka tiedän ammattikunnastamme löytyvän uskomattomia sankareita, on myös sankareiden saatava välillä laskea viittansa.

Kiitos Suomen Eläinlääkäriliitolle näiden sankarien suojelemisesta, ja siitä, että tärkeän työnne ansiosta työehtojemme ja työelämämme hulluus on hiljalleen hälvenemässä. Kiitos myös antamastanne häkellyttävän hienosta tunnustuksesta työlleni. Kiitos teille, rakkaat kollegat, opastuksesta, kannustuksesta ja ystävyydestä.

Koska minut on kaikeksi kunniakseni ja ihmetyksekseni valittu Vuoden eläinlääkäriksi, haluan jakaa tunnustuksen kaikkien kaltaisteni kanssa. Tämä on meille, jotka olemme joskus urallamme epäilleet omaa osaamistamme, jaksamistamme tai riittämistämme. Me olemme Vuoden eläinlääkäreitä.